Teoksessaan Mielen yhteydet. Masennuksen todelliset syyt Jonathann Hari (2019) kirjoittaa vanhasta intiaanipäälliköstä, jonka tarinan eräs valkoinen cowboy halusi tallentaa.
Intiaanipäällikön nuoruudessa tämän kansa oli vaeltanut vapaana ratsastaen preerialla. Heimon elämää oli rytmittänyt kaksi toimintoa. Kaikki, mitä he elämässään tekivät, oli varautumista joko metsästysretkiin tai kilpailevia heimoja vastaan käytyihin taisteluihin.
Intiaanipäällikön kansalla oli lukuisia kulttuurisia sääntöjä, merkityksiä ja metaforia, jotka joko kantoivat muistoa menneistä voitokkaista retkistä tai joiden avulla haettiin onnea tuleviin koitoksiin. Kaikkein ihailtavin teko oli pystyttää ja puolustaa nk. coup-keppejä.
Valkoinen cowboy kiinnitti intiaanipäällikön tarinassa huomion toistuvaan seikkaan. Kaikki merkittävä, mistä vanha päällikkö halusi kertoa, sijoittui tämän nuoruuteen: aikaan ennen kuin valkoinen mies oli vallannut metsästysmaat ja asuttanut päällikön heimon reservaattiin.
Kuitenkin vanhus oli elänyt ylivoimaisesti suurimman osan elämästään reservaatissa ja saanut sielläkin merkittäviä asioita aikaan. Miksi päällikkö kuitenkin totesi, että reservaattiin muuton jälkeen ei ollut tapahtunut mitään? Olihan myös reservaatissa tarjottu mahdollisuutta harjoittaa perinteisiä rituaaleja ja pystyttää coup-keppejä.
Intiaanipäällikön tarinan innoittamana, Hari jääkin pohtimaan, mitä merkitystä on teoillamme, jos niitä ei voi liittää suurempaan tarinaan. Vasta suurempi tarina antaa yksittäisille, usein järjettömiltäkin tuntuville teoillemme, kuten coup-keppien pystyttämiselle, mielen ja merkityksen.
Ihminen on kulttuurinen eläin
Ihmisinä olemme kulttuurisia eläimiä. Kaikki toimintamme on kulttuurimme tuottamien instrumenttien välittämää. Syömme lusikalla, lämmitämme taloamme sähköllä ja käytämme kieltä vuorovaikutukseen. Jopa ajatteluamme säätelevät kulttuurissamme kehittyneet ajatusmallit.
Ympäröivän kulttuurin omaksumisen aloitamme jo äitimme kohdussa. Lapsi kasvaa ja kehittyy harjaantumalla kulttuuristen välineiden ja merkkien käyttäjänä. Tämä oppiminen ei lopu aikuisenakaan.
Kehityksen kannalta on oleellista, että kulttuuriset välineet ja merkit eivät sinällään paljasta niihin liittyviä merkityksiä. Tarvitaan tarinoita avaamaan niiden käyttötarkoitus. Sellaisenaan Coup-keppi on kuin mikä tahansa karahka. Vasta tarina muuntaa karahkasta pyhän.
Ihmislajille luonteenomaista on kyky tallentaa oppimansa ja myös jakaa tätä opittua. Tämä jakaminen tapahtuu kertomalla tarinoita. Tarinoiden ketjun kautta toteutuva historiallisuus eli kulttuurievoluutio on tehnyt meistä lajina ylivertaisen.
Puhutun kielen kehittyminen ja kirjoitustaito avasivat aikoinaan ovet kirjauskonnoille. Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perustat ovat kirjoitettu tarinoiksi pyhiin kirjoihin. Pyhät kirjat toimivat nk. toisen asteen välineinä avaamaan kulttuurimme merkityksiä. Kertomaan, mikä esimerkiksi on oikea ja mikä väärä tapa toimia.
Yhteys omaan tarinaamme
Kerromme myös itse itsellemme tarinaa. Omalla kohdallani tarina voisi mennä siten, että koska olen pian viisikymppinen akateemisen taustan omaava nainen, minun on vaikea työllistyä muuten kuin yrittäjänä. Mutta onko tämä totta?
Aina emme välttämättä tunnista tarinaamme tai osaa pukea sitä sanoiksi. Tähän Hari viittaa lapsuuden traumasta puhuessaan.
Esimerkiksi Hari kertoo teoksessaan huomattavasta ylipainosta kärsineitä naisia koskeneesta tutkimuksesta. Tutkimuksen puitteissa järjestettiin elämänlaadun kohenemiseen tähtäävä projekti, jossa naisille annettiin ohjeita laihduttamiseen. Ilmeni, että naiset kyllä tiesivät hyvin tarkkaan, miten laihtuisivat. Silti laihtumista ei tapahtunut.
Tutkijat totesivat projektin käynnistyneen aivan väärällä painotuksella: liikkeelle lähdettiin lihomisen seurauksista, ei sen syistä.
Yllättävän monen projektiin osallistuneen naisen taustalta löydettiin syvähaastatteluissa lapsena koettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Naiset olivatkin pitkälti tiedostamattaan rakentaneet lihavan ulkokuoren piiloutuakseen miesten katseilta. Lihavuus toimi panssarina, joka esti mahdolliset hyväksikäytön tunteet ja kokemukset.
Työyhteisön kulttuuriset kerrokset
Myös työyhteisöt muodostuvat kulttuurisista säännöistä, rituaaleista ja tarinoista. Kieli ilmentää kulttuuria. Esimerkiksi nykyään on trendikästä puhua heimoista yksiköiden sijaan ja laumoista pikemmin kuin tiimeistä. Aloitin aikanaan urani kouluttajana, mutta nykyään olen valmentaja.
Muuttuuko tarina, kun sanasto muuttuu? Onko tarina yhteydessä kulttuurisiin instrumentteihin kuten työtoimintaa sääteleviin sääntöihin ja sen tuottavuutta mittaaviin mittareihin? Onko lauman motiivi yhteinen vai toteuttavatko yksilöt edelleen vain omaa agendaansa?
Kasaamme itseemme kulttuurisia suojakuoria. Olemme kuin sipuli, jonka sisin vähitellen kuoriessa kerros kerrokselta paljastuu. Ilman todellista yhteyttä työtoimintamme motiiviin teemme vain näennäissuoritteita, jotka tuntuvat irralliselta kuin coup-keppien pystyttäminen reservaatissa.
Mikä on se suuri tarina, mikä antaa teoillemme mielen ja merkityksen?
Kirsi Elina Kallio
Viimeisimmät kommentit