Miten ymmärtää pattitilannetta paikallisessa sopimisessa?

Tarkkaavaisimmat ovat ehkä huomanneet, että kaulassani on jo muutaman kuukauden ajan roikkunut teos Pyörii kuin puolukka pillussa. Se on suomalaista designia tuotemerkiltä Vittujen kevät, joka perustettiin koronakeväänä 2020.

Minä kuitenkin hankin koruni vasta tänä talvena. Koronakevään koin aurinkoisena ja yhteisöllisenä. Tänä vuonna on taas alusta asti tuntunut, että ”v****han tämä menee”.

Koko alkuvuotta on leimannut yleinen toivottomuuden tunne. Kukaan ei halua investoida mihinkään ja olen joutunut yritykseni liikevaihdon hiipuessa tyhjentämään osakesalkkuani. Toivottoman suuria sähkölaskuja ei voi maksaa näkyvyydellä.

Televisiossa tarjoillaan sotaa maailmalta ja naurettavaa nahistelua kotimaasta. A-studiossa toisella puolen pöytää istuu ministeri yhdessä EK:n edustajan kanssa. Toisella puolen taas SAK ja oppositio.

”Juupas-eipäs” -tason retoriikassa keskeiseksi kiistakapulaksi on noussut kysymys paikallisesta sopimisesta. Myös meidän katsojien oletetaan valitsevan puolensa – ollako puolesta vai vastaan. Keskustelu kirjaimellisesti pyörii kuin kyseinen puolukka juuri siellä.

Tässä artikkelissa koetan kaivaa juurisyitä kiistelyn takana. Rakentavampaa kuin syytellä eri osapuolia ja heidän näkemyksiään, olisi mielestäni nimittäin edes koettaa ymmärtää paikallista sopimista toimintana, jolla on tietty historiallinen taustansa. Vain ymmärtämällä historiallisesti kehkeytyneitä toiminnan syvätason jännitteitä, voimme luoda kestäviä ratkaisuja näiden jännitteiden hallitsemiseksi.

Teollisuuspatruunoiden aika

Oma kotikuntani Nokia on tyyppiesimerkki teollisuuskaupungista, jota aikoinaan pitivät pystyssä tehtaat ja varsinkin niitä sekä omistaneet että johtaneet patruunat. Kuvaavasti sanan patruuna kantasanana pidetään latinankielistä termiä pater eli isä.

Kuin rakastava isä, tehtaan patruuna ei huolehtinut ainoastaan työntekijöidensä vaan myös näiden perheiden terveydenhuollosta, koulutuksesta ja päivähoidosta. Yhä edelleen Nokialla moni kaupungin, kuntayhtymän tai sairaanhoitopiirin omistama rakennus tunnetaan tehtaan kouluna, tehtaan päiväkotina tai tehtaan talona.

Ehkä kaikkien aikojen tunnetuin teollisuuspatruuna on ollut yhdysvaltalainen autotehtailija Henry Ford. Vaikka tämä jossain vaiheessa joutui jopa hankkimaan asein varustautuneita vartijoita tehtailleen pitääkseen työntekijänsä ruodussa, pitää hänet muistaa myös sosiaalisena hyväntekijänä.

Henry Ford moninkertaisti tehtaillaan työskentelevien palkkatason verrattuna sen aikaiseen yleiseen tasoon. Hänen tehtailleen virtasi kouluttamatonta ja kielitaidotonta työvoimaa. Ford otti vastuulleen tämän työvoiman ja heidän perheidensä kotouttamisen ja palkkasi siihen tehtävään myös mm. sosiologeja ja antropologeja.

Perheystävällisyys ei siis ole mikään uusi muoti-ilmiö työnantajakuvastaan tarkoissa nyky-yrityksissä. Jo Ford yhdessä muiden patruunoiden tapaan tunnisti, että huolehtimalla myös työntekijöiden perheistä saadaan työvoiman tuottavuus tappiinsa.

Vuosikymmenten vieriessä teollisuuspatruunat ovat saaneet luovuttaa paitsi osakekirjansa myös asemansa omissa paikallisissa yhteisöissään. Kotikulmieni isoimpia yrityksiä hallinnoi tänään globaali omistajakunta, jonka intresseissä ei enää ole paikallisen nokialaisen hyvinvointi.

Kolmikannasta paikalliseen sopimiseen

Nyt joku saattaa kyseenalaistaa juttuni sillä, että eikö ammattiyhdistysliike syntynyt juuri tarpeeseen suitsia teollisuuspatruunoiden mielivaltaa. Oikeassa ovat.

Työväestön edunvalvontaa varten alkoi jo teollistumiskehityksen varhaisissa vaiheissa viritä maassamme ammattiyhdistystoimintaa. Ammattiyhdistysten jäsenmäärä kasvoi entisestään toisen maailmansodan jälkeen, kun suomalainen agraariyhteiskunta teollistui vauhdilla.

Vuonna 1940 syntyi ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu ja ensimmäiset kolmikantaiset TUPO-neuvottelut käynnistyivät. Kolmikannassa olivat edustettuna sekä työnantajien että työntekijöiden järjestöt, että valtiovalta. Palkankorotusten lisäksi sopimuksiin sisällytettiin yleensä myös vero- ja sosiaaliratkaisuja.

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n ja Suomen Työnantajien Keskusliiton STK:n yhdessä synnyttämän neuvottelujärjestelmän ansiosta vuonna 1945 solmittiin ensimmäiset työehtosopimukset. Tämän jälkeen Suomeen saatiin uusi työehtosopimuslaki, työriitojen sovittelulaki sekä työneuvoston ja työtuomioistuimen laki.

Vuonna 2016 kolmikantainen sopimusjärjestelmä tuli kuitenkin tiensä päähän. Elinkeinoelämän Keskusliitto irtautui tulopoliittisesta kolmikannasta ja keskitetystä sopimisesta. Maamme työmarkkinoille haluttiin lisää joustavuutta ja ketteryyttä uudella paikallisen sopimisen toimintatavalla.

Paikallisella sopimisella tarkoitetaan työpaikkatasolla tapahtuvaa sopimista työsuhteen ehdoista tai niiden muuttamisesta. Paikallisissa neuvotteluissa luottamushenkilöt tai eräänlaiset yhdyshenkilöt neuvottelevat työnantajansa edustajan kanssa avoinna olevista eduista tai työehtosopimuksen soveltamisesta. Työehtosopimuksen minimiehdot sovitaan edelleen keskitetysti työntekijä- ja työnantajajärjestöjen välillä.

Mistä sitten kevään 2024 työtaisteluissa on taisteltu? Maamme nykyinen hallitus on halunnut laajentaa paikallista sopimista myös järjestäytymättömiin yrityksiin eli sellaisiin työnantajiin, jotka eivät ole sitoutuneita työnantajajärjestöön tai näiden keskitetysti neuvottelemiin sopimuksiin. Ay-liike katsookin, että paikallisen sopimisen laajentaminen järjestäytymättömiin yrityksiin vesi työmarkkinaosapuolilta mahdollisuuden valvoa työehtojen vähimmäistason toteutumista. Tämä heikentäisi työmarkkinajärjestelmäämme ja pitkällä aikavälillä myös suomalaisten työehtoja.

Ymmärrän, että kolmikanta on ollut aikansa tuote. Vahvan kansallisvaltion aikakaudella on ollut suhteellisen helppo säädellä kansallisella tasolla työntekijöiden palkkatasoja, sosiaalitukia ja esimerkiksi ammatillisten koulutuspaikkojen määrää.

Nykyään elämme kuitenkin globaalissa markkinataloudessa. Yritykset omistaa kansainvälinen pääoma ja työmarkkina on globaali. Verorahoillamme korkeasti koulutettu osaamispääoma virtaa parempien työmahdollisuuksien perässä kasvattamaan muiden valtioiden kansantaloutta. En muuten edelleenkään ymmärrä, miten meillä on varaa tähän.

Valtiojohtoinen koulutuspolitiikka

En lakkaa ihmettelemästä, miten eduskunta jo itsenäisyytemme alkuvuosina, heti rankan sisällissodan päätyttyä, pystyi tekemään niin avarakatseisia ja kauaskantoisia päätöksiä koulutuspolitiikkamme suhteen. Tuolloin tunnistettiin, kuinka aatteellisten yhdistysten ja liikkeiden kuten kirkon, työväenliikkeen ja raittiusseurojen varaan jätetty kansansivistystyö oli johtanut rajuihin kahtiajakoihin eri kansanosien välillä.

Koska kahtiajaon veristen seurausten ei haluttu toistuvan, ryhtyi valtiovalta vahvasti ohjailemaan kansansivistystyötä. Työväenliikettä ei kielletty, vaan sen koulutustoimintaa tuettiin muun muassa Työväen Sivistysliiton kautta.

Jo tuolloin ymmärrettiin, että tuoreen kansallisvaltion yhtenäisyyden tae olisi sivistynyt kansa. Tämä oli hyvin hegeliläinen ajatus, sillä Hegel, eurooppalaisia kansallisvaltioita ehkä eniten ajatuksillaan muovannut filosofi, totesi jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä koulujärjestelmän olevan kansallisvaltion voimakkain poliittinen ase.

Maassamme harjoitetun vahvan koulutuspolitiikan tulkitaan olleen yksi keskeisimmistä tekijöistä sille, että kahtiajakautunut kansa pystyi puolustautumaan yhtenäisenä rintamana toisen maailmansodan iskiessä.

Tänään kaipaan päättäjiltämme tuota samaa kauaskantoista viisautta ja näkemyksellisyyttä kuin sata vuotta sitten. Sen sijaan kukaan ei tunnu haluavan katsoa vaalikauttaan pidemmälle. Hyvinvointivaltiomme rippeet natisevat liitoksissaan. Koulutuksesta leikataan ja samaan hengenvetoon huudetaan innovaatioiden ja talouskasvun perään. Tohtorien virta vie edelleen joko kortistoon tai maailmalle.

Keväällä 2024 kansamme on polarisoituneempi kuin ehkä koskaan vuoden 1918 jälkeen.

Valoa kohden

Tätä kirjoittaessa on jo huhtikuu, ja valon määrä kasvaa päivä päivältä. Toivottavasti se kohta tavoittaa risukasankin.

Kaamoskauden aikana olen saanut vierailla valmentamassa sekä EK:lla, Keskuskauppakamarilla että SAK:ssa. Jokaisella keikallani olen odotusteni mukaisesti kohdannut hyvin sivistyneitä työmarkkina-asioiden asiantuntijoita. Jokainen ymmärtää, että polarisoitunut kinastelu ei johda meitä mihinkään, ainakaan kansantaloutemme kannalta tuottavampaan toimintaan. Yksittäisten toimijoiden syyttelyn sijaan olisikin jo korkea aika kääntää katse yhteiseen toimintaan.

Otetaan nyt vaikka tämä paikallisen sopimisen toimintamalli. Miten voi olettaa, että maassa, jossa on koko teollisen historiamme ajan totuttu siihen, että aina on joku tehtaan herra tai kolmikanta, joka tietää paremmin ja pitää meistä huolta, olisi kyvykkyyttä siirtyä sopimaan työehdoistaan itsenäisesti?

Oma ikäpolveni on koulutettu istumaan hiljaa paikallaan ja pitämään turpansa kiinni. Miten sitten tällainen neuvottelutaidottomaksi kasvatettu kansalainen osaisi tuosta vain neuvotella itselleen edulliset työehdot? Kun siis vastassa on korporaatio koulutettuine juristeineen.

Ajatus on melkein yhtä hullu kuin idea siitä, että kuka vain työtön voisi elättää itsensä yrittäjänä. Minulla on useita tutkintoja, kilometrejä mittarissa ja marinadia monista liemistä, ja silti tämä yrittäjyys tuntuu olevan vain yhtä vittujen kevättä.

Silti uskon, että paikallinen sopiminen on tulevaisuutta. Nyt jo työntekijät ja työnantajat pystyvät yhdessä sopimaan paikallisesti monista asioista. Tällaista kykyä yhteistoimintaan tarvitaan maailmassa, jossa päätöksiä pitää pystyä tekemään entistä ketterämmin ja itseohjautuvammin, eikä johtajuus voi olla enää keskitettyä.

Silti en edelleenkään usko, että uimataidottomia voi heittää syvään päätyyn ja odottaa heidän oppivan uimaan.

Onkohan kukaan edes huvikseen uskaltanut laskeskella, paljonko kyvyttömyys ymmärtää yhteiskuntamme kehityshistoriaa on kansantaloudellemme tänä keväänä maksanut?

Mitä Kekkonen määräisi?

Lapsena haaveeni oli olla Suomen ensimmäinen ”naispuolinen kekkonen”. Jos nyt siis haaveeni olisi toteutunut, ja saisin päättää, kirjoittaisin myllykirjeessäni seuraavaa:

1.    Nyt jos koskaan olisi aika panostaa koulutukseen, sillä vain sivistynyt ja historiansa tunteva kansa menestyy globaalissa maailmassa. Myös korkeakouluja pitäisi ajatella pedagogisina laitoksina, joiden ensisijainen tehtävä on kyetä valmistamaan asiantuntijoita jatkuvasti muuttuvan työelämän tarpeisiin.

2.    On aika unohtaa siilot ja turha byrokratia. Muuttuvassa työelämässä tarvitaan uudenlaisia mekanismeja ja välittäjiä eri työntekijäryhmien dialogille.

3.    Parantaaksemme yhteiskuntamme vetovoimaisuutta ja tuottavuutta, luodaan yhteisiä pelisääntöjä ja sopimuksia sen pohjaksi, että työelämä voisi olla tuottavaa ja turvallista myös heille, joilla ei ole työnantajaa.

4.    Tulonsiirrot pitävät työttömät hengissä, mutta eivät sido heitä osallisuuteen yhteiskunnassa. Varmistetaan, että kukaan ei jää ulkopuoliseksi ja osattomaksi.

5.    Rakennetaan uutta moniarvoista yhteisöllisyyttä. Yhteisö ei tarvitse yksilöä, mutta yksilö tarvitsee yhteisön. Siksi on itsekäs teko pitää huolta yhteisöstä, jotta se pitäisi huolta sinusta.

Tekstini synkästä alusta huolimatta päätän positiivisesti. Olemme onnekkaita, sillä maassamme on todella aikoinaan panostettu koulutukseen ja sivistystason nostoon. Kaikkea kovaa kehittämisosaamistakaan ei ainakaan ihan vielä ole onnistuttu karkottamaan ulkomaille.

Ei siis huolta. Jos vaan päättäjiltämme löytyy halua työmarkkinan pattitilanteen rakentavaan tarkasteluun ja uusien ratkaisuideoiden valmisteluun, työkalut kehitystyöhön varmasti löytyvät. Tätä odotellessa pyörittelen puolukkaa kaulassani.

Lisää tästäkin aiheesta voit lukea tai kuunnella kirjastani Modrni johtaja. Työsuhteiden johtamisesta toiminnan johtamiseen. (Kauppakamari 2023)

Kirjoittaja Kirsi Elina Kallio on mieltynyt suomalaisiin design-esineisiin. Hän kyseenalaistaa asioita työkseen ja dokumentoi oppimaansa tietokirjoiksi. Katso lisää: www.kirsielinakallio.fi