Tammikuussa 2020, hetkeä ennen kuin maailma muuttui, kirjoitin kotisivuilleni blogin: ”Masennus on järkevän ihmisen tapa reagoida järjettömään maailmaan”. Blogissani kyseenalaistin totutun käytäntömme hoitaa masennusta yksilön ongelmana.
Blogini perusteella sain kutsun jakamaan ajatuksiani siurolaisen Koskiteatterin projektiryhmälle. Ryhmässä oltiin valmistelemassa esitystä venäläisen näytelmäkirjailija Anton Tšehovin teoksesta Vanja-eno. Tšehovin näytelmä julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1898, ja sitä pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Teos tunnetaan realistisesta kuvauksestaan ihmissuhteista ja hahmojensa psykologisesta syvyydestä.
Merkityksettömyyden kokemuksen moninaiset juurisyyt
Tšehovin näytelmän kantava teema on tuhlattu, merkityksettömyyden kokemuksen täyttämä elämä. Se kertoo tarinan ihmisistä, jotka kokoontuvat Vanja-enon ja tämän jo edesmenneen sisaren tyttären, Sonjan, hoitamalle sukutilalle.
Vanja-eno toteaa 47-vuotiaana olevansa vanhus: hän on tehnyt tilalla työtä antaen tuoton sisarensa leskelle, Sonjan isälle professori Serebrjakovinille. Nyt ikääntynyt professori on saapunut kesäksi tilalle passattavaksi kauniin uuden vaimonsa Jelenan kanssa. Tämä on suistanut kaikkien päivärytmin ja elämän raiteiltaan. Tilalla vierailee myös lääkäri Astrov, joka on kutsuttu hoitamaan professori Serebrjakovin kipeitä jalkoja. Sekä lääkäri Astrov että Vanja-eno huomaavat olevansa rakastuneita kauniiseen Jelenaan. Sonja taas on intohimoisesti rakastunut lääkäri Astroviin, joka ei tunnu huomaavan nuorta ihailijaansa.
Tšehovin teksti on toista sataa vuotta vanha, mutta ei syyttä klassikko. Teos tiivistää jotain olennaista ihmisenä olemisesta ja tutkii, mikä ylipäänsä tekee elämästä arvokkaan ja merkityksellisen. Tapahtumat on sijoitettu syrjäiselle maaseudulle, missä tuntuu, että elämä on aina muualla. Rakkauden jano ja täyttymättömät odotukset rytmittävät ihmissuhteita. Näytelmä on tšehovilaiseen tapaan kokoelma ihmisiä, jotka kärvistelevät kukin oman turhautumisensa, katumuksensa ja elämänsä yksitoikkoisuuden kanssa. Kaikki keskeisistä roolihahmoista kokevat ahdistusta toimiensa ja elämänsä merkityksettömyydestä.
Ilmenee, että professori haluaa myydä Vanja-enon isännöimän tilan ja muuttaa Suomeen vaimonsa kanssa viettämään eläkevuosiaan. Elämäänsä uupunut ja kovaa vauhtia alkoholisoitumassa oleva Vanja näkee kuitenkin äkkiä palvotun professorin akateemisen höpinän läpi. Vanjan 25 vuoden hellittämätön työnteko alkaa näyttäytyä järjettömänä. Hän on raadannallaan rahoittanut tieteellistä uraa, jolla ”ei ole ollut arvoa, koska sitä ei ole pantu käytäntöön”:
Vanja-eno: Hän on nyt virastaan eronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen jälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän on nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt… huomaan, — tyhmästi pettynyt.
Vanja käyttäytyy vieraitaan kohtaan ilkeästi ja kyynisesti. Ahdistunut on kuitenkin myös professori Serebrjakovin. Aseman tuoma maine ja kuuluisuus ovat kadonneet eläköitymisen myötä:
Professori Serebrjakov: ”Tehdä koko ikänsä työtä tieteen hyväksi, tottua omaan työhuoneeseensa, luentosaliin, arvoisiin virkatovereihinsa — ja yht’äkkiä – ilman muuta joutua tähän hautakammioon, nähdä joka päivä tyhmiä ihmisiä, kuunnella joutavia juoruja… Minä tahdon elää, minä rakastan menestystä, rakastan kuuluisuutta, elämän pauhinaa, mutta täällä on niinkuin maanpaossa. Joka hetki ikävöidä entisyyttä, seurata ajatuksissaan muiden edistysaskeleita, pelätä kuolemaa…”
Professorin rouva Jelena on nuorena haaveillut konserttipianistin urasta, mutta joutunut hautaamaan unelmansa sitoutuessaan oppineeseen ja kuuluisaan mieheensä. Jelena viettää edustusrouvan elämää, joka näyttäytyy joutilaisuutena muiden silmissä:
Lääkäri Astrov: ”Hän vain syö, makaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan — eikä mitään muuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä raatavat muut.”
Nyt keski-iän kynnyksellä Jelena kokee tuhlanneen vuotensa oman elämänsä ”jäykkänä sivuhenkilönä”. Hänellä ei ole ”mitään tekemistä tässä maailmassa”, eikä elämällä ole ”minkäänlaista tarkoitusta, mihin kiinnittää huomionsa”.
Sitten on vielä lääkäri Astrov, joka kärsii eksistentialistisesta kriisistä. Hän uskoo nähneensä kaiken pitkän uransa aikana hoitaessaan lähinnä köyhää maalaisväestöä: ”pohjatonta lokaa teillä, pakkasia, lymypyryjä, hirveän pitkiä taipaleita, kansa raakaa, villiä, ylt’ympäri puutetta ja sairautta”. Silti vasta nyt lääkäri Astrov kokee ymmärtävänsä jotain elämästä ja maailmasta:
Lääkäri Astrov: Ennen aikaan pidin jokaista hullua sairaana, epänormaalina, mutta nyt olen sitä mieltä, että ihmisen normaali tila on — olla hullu. Sinä olet täysin normaali.
Mielenkiintoista Astrovin hahmossa on, kuinka tämä kaiken järjettömyyden keskellä suuntaa ajatuksensa tulevaisuuteen:
Jelena: ”Hän istuttaa puuntaimen ja harkitsee, mitä siitä on tuleva tuhannen vuoden päästä, hänelle jo hämärtää ihmiskunnan onnellisuus.”
Astrov kritisoi aikansa päätöksenteon lyhytnäköisyyttä, jossa ”kaikki tuhotaan, mutta ei rakenneta kouluja tai kirkkoja.” Hämmentävän kauaskantoisesti, siis jo vuonna 1898, Tshehov Astrovin hahmon äänellä puolustaa metsien ja luonnon monimuotoisuutta:
“Ihmisellä on järki ja kyky luoda, jotta hän voi lisätä sitä, mikä hänelle on annettu, mutta tähän mennessä hän ei ole luonut, vaan tuhonnut. Metsät katoavat, joet kuivuvat, riista hävitetään, ilmasto pilaantuu ja maa köyhtyy päivä päivältä.”
Ainoa, joka tuntuu olevan touhukas, on professorin nuori tytär Sonja, joka on jätetty tilalle edesmenneen äitinsä veljen, Vanja-enon luokse. Vanjan vähitellen menettäessä otettaan on Sonja ottanut entistä enemmän vastuuta tilanhoidosta. Kun Jelena valittaa toimettomuuttaan, ehdottaa Sonja äitipuolelleen tarttumista tilan töihin kuitenkaan siinä onnistumatta:
Sonja: Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit tehdä. Jelena: Esimerkiksi? Sonja: Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän? Kun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa kävimme itse torilla jauhoja kaupalla. Jelena: Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan ihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita talonpoikia, mutta mitenkä minä yht’äkkiä, noin vaan, ottaisin ja menisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?
Näytelmän lopussa on turha odottaa mitään mullistavaa muutosta. Kuohunnan jälkeen professori ja Jelena-rouva lähtevät tilalta ja myös lääkäri Astrov palaa kotiinsa. Vanja-eno ja Sonja tarttuvat tilan töihin lähinnä helpottaakseen omaa sisäistä ahdistustaan. Kaikki jatkuu kuten ennenkin.
Merkityksettömyys yhteiskunnallisena ilmiönä
Näytelmä sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle, aikakauteen, jolloin jo tuolloin jättiläismäisessä Venäjän keisarikunnassa elettiin hyvin merkittävää yhteiskunnallista murrosta. Perinteinen maatalousyhteiskunta oli teollistumassa, vaikkakin hitaammin ja epätasaisemmin kuin läntiset kilpailijansa. Venäjän väkiluku lähes kaksinkertaistui vuodesta 1850 vuoteen 1900 mennessä, mutta maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Muutoksen hitauden on selitetty johtuneen paitsi ulkomaisen pääoman vähäisyydestä myös vanhakantaisesta yhteiskuntarakenteesta. Venäjällä maaorjuus lakkautettiin vasta vuonna 1861.
Vanja-enon ilmestymisen aikoihin erot kaupunkien ja maaseudun elämäntavoissa olivat suuria. Kaupungeissa kukoisti intellektuelli elämä, taiteet ja tutkimus. Sen sijaan maaseudulla noin 23 miljoonaa entistä maaorjaa eli neljä viidesosaa maaseudun väestöstä vasta totutteli tilanteeseen, jossa oli mahdollisuus omistaa viljelemäänsä maata tai solmia naimakauppa ilman kartanonherran lupaa. Näiden talonpoikien keskuudessa lukutaidottomuus oli yleistä.
Näytelmässä Vanja-enon edustama agraari arki sukutilalla kohtaa professorin ja tämän rouvan urbaanin elämäntavan. Jälkimmäisille tila metsineen edustaa puhtaasti hyödykettä, jolla on rahoitettu intellektuelli elämä kaupungissa. Professorin harjoittama tieteellinen työ taas ei sinällään ole ainakaan uuteen oivallukseen heräävän Vanjan silmissä tuottanut mitään konkreettista arvoa.
Sen sijaan Vanjalle tila metsineen on konkreettinen työn kohde, joka on tuonut Vanjan arkiseen elämään mieltä ja merkitystä. Tilan pyörittämisellä hän on tuottanut ainakin välillisesti hyvää ensin rakkaalle siskolle, sitten siskon leskelle ja tämän uudelle vaimolle. Maatila ei ole kuitenkaan enää taloudellisesti kannattava. Professori ehdottaakin tilan myymistä ja myyntitulon sijoittamista osakkeisiin, vaikka se merkitsisikin monelle ihmiselle kodin menettämistä
Vanjan elämän merkityskehikko uhkaa romahtaa. Tilan myymisen myötä myös perheettömän Vanjan sidos sisko-vainajan perheeseen uhkaa katketa. Miten käy Vanjan?
Yhteys nykyaikaan on ilmeinen. Ihmiset yrittävät pärjätä työ- ja talouselämän nopeassa muutoksessa, jossa vanhat keinot eivät enää toimi. Ovatko koti ja yhteisöllisyys talouden rattaissa vaalimisen arvoiset? Rakentuuko onni jatkuvuudelle vai riskisijoittamiselle? Arvioidaanko saavutuksemme tieteellisinä julkaisuina, rahana vai inhimillisinä tekoina lähipiirissämme? Mistä syntyy työn merkitys? Tuleeko työllä olla merkitystä? Entä jos millään ei ole mitään merkitystä?
Tšehovin henkilöhahmoista nykyajan työlelämään
Maaliskuussa 2020 alkoi korona. Siurossa ei Tshehovin näytelmää koskaan esitetty. Oli aikaa pohtia työelämän Vanja-enoja, professori Serebrjakovineja, edustusvaimo Jelenoja ja lääkäri Astroveja. Elämää, joka valuu hukkaan työn merkityksettömyydessä. Ihmisiä, jotka kamppailevat motiivien ristitulessa jos ylipäänsä hahmottavat motiiviaan. Toisin sanoen pohtia ihmisiä joita vaivaa masennus. Kuten Vanja-enon roolihahmoissa, jokaisella masennus juontuu eri syistä ja ilmenee eri tavoin.
Elämänsä tilan hoidolle pyhittänyt Vanja uhataan irtisanoa. Koko elämänsä hän on odottanut kiitosta uurastuksestaan – palkintoa, jota ei koskaan tulekaan. Eniten hän soimaa itseään. Alkava alkoholismi turruttaa ja hän alkaa laiminlyödä tilan hoitoa. Vanja purkaa kiukkuaan professoriin. Lopulta hän jatkaa puurtamista niin kuin ennenkin ja hukuttaa taas itsensä työhön.
Professori Serbjanekov huomaa valtansa olleen asemaan sidottua leikkiä hierarkiassa. Syyllistää muita siitä, että nämä eivät huomioi häntä menetettyä mainetta ja terveyttä surevana kunnioitettavana vanhuksena.
Jelena-rouva on uhrannut oman lupaavasti alkaneen uransa konserttipianistina professorimiehensä takia. Hän on sitonut itsensä tilanteeseen NHL-vaimon tavoin. Nyt vuosien vierittyä hän huomaa olleensa vain sivuhenkilö omassa elämässään.
Lääkäri Astrov vaikuttaa työhönsä uupuneelta. Autettavia on paljon, mutta vaikka kuinka ahertaisi, heitä tulee aina lisää. Astrov kokee myös eksistentialistista ahdistusta luonnon tilasta. Kallisarvoisia metsiä tuhotaan, mutta mitään pitkällä tähtäimellä ihmiskuntaa hyödyttävää ei rakenneta tilalle.
Nuori Sonja etsii vielä omaa polkuaan sidottuna sukutilan töihin. Hän kipuilee omassa epävarmuudessaan ja epäilee omaa viehätysvoimaansa.
Kuten Vanja-enon tila, onko työpaikka vain kokoelma omissa tuskissaan piehtaroivia yksilöitä? Mitä maailman muutos vaikuttaa, mihin suhteutetaan hyveet, työn mieli ja merkitys? Miten oikeutetaan oma työ? Työ masentaa, mutta miksi vielä enemmän masentaa sen puute ja joutilaisuus?
Ehkä masennus on vain järjellisen ihmisen tapa suhtautua järjettömään maailmaan. Tervetuloa tutkimaan sitä kanssani!
Viimeisimmät kommentit