Mistä syntyy toiminnan mieli ja merkitys maailmassa, jossa ainoa pysyvä asia on jatkuva muutos? Miten tunnistaa ja vahvistaa omaa omannäköistä toimijuuttaan?
Olet ehkä kuullut tarinan kahdesta sammakosta, jotka putosivat maitokiuluun. Toinen luovutti ja hukkui, mutta toinen vaan polki ja polki niin kauan, että maito muuttui voiksi. Mikä sai sen aina vaan yrittämään?
Viime päivien uutisia seuratessa, ei voi välttyä siltä, että joskus tuntuu samalta kuin sammakoilta maitokiulussa. Vaikka kuinka yritämme ja yritämme, jaksamme ja jaksamme, emme voi mitään sille, että tässä maailmassa ahkera ei saa aina palkkaansa eikä rankka työ tuota tulosta. Aina tulee kuitenkin joku korona, sota lähinaapurissa, korkojen nousu, energiakriisi tai muu vastaava, joka tekee omista ponnisteluista turhaa. Pitäisikö siis vain luovuttaa?
Kun sammakko lopetti polkemisen
Minulla on ollut monta kertaa tuo tunne. On kerta kaikkiaan olo, että nyt lyön hanskat tiskiin ja annan vaan olla. Muistan elävästi hetken, melko tarkalleen kahdeksan vuotta sitten lokakuussa 2015, kun tuo tunne iski pahemmin kuin koskaan.
Olin edeltävinä vuosina kokenut veljeni äkkikuoleman sekä äitini että isäni nopean menehtymisen aggressiivisesti edenneisiin syöpiin. Olin synnyttänyt kaksi lasta, joista toinen sairastui 2-vuotiaana vakavasti ja häilyi elämän ja kuoleman rajamailla kuukausien tehohoidossa. Samaan aikaan valvoin yöt ja imetin puolivuotiasta kuopustani.
Kaiken tämän ohella koetin tehdä uraani huippututkijana Helsingin yliopistossa ja ylläpitää vanhaa hirsimökkiämme Siurossa puolison työskennellessä ulkomailla. Voitte uskoa, että sitä kaikkea en pystynyt hallitsemaan.
Kun tutkijanurani nousi pystyyn ja rahoittajilta loppui ymmärrys perheeni jatkuvia vaikeuksia kohtaan, olin kriisissä. Vaikka kuinka yritin ja yritin, en löytänyt paikkaani työelämässä. Ainoa henkireikäni raskaina vuosina oli satunnainen tuntiopetus vanhassa yliopistossani, mutta siitä ei ollut perheen elannoksi asti.
Sitten lokakuussa 2015 nousi seinä vastaan totaalisesti. Tunsin olevani se toinen sammakko, joka lopetti polkemisen ja vajosi kiulun pohjalle. Koin olevani totaalisen epäonnistunut ihan kaikessa. Arvoton kaikkein arvottomimpien joukossa. Edessäni näin vain pimeyttä. Toivoin kuoleman korjaavan minut pois, koska olin vain taakaksi perheelleni, koko yhteiskunnalle ja jopa itselleni. Ystävien – ja niitä noina pimeinä kuukausina huomasin itselläni yllättäen olevan – yrittivät vakuutella, että ”varmasti sinä vielä paikkasi löydät”, mutta mikään ei auttanut.
Ennen kuin loin nahkani uudelleen ja rakensin pikkuhiljaa elämälleni uuden merkityskehikon.
Vika ei ole minussa vaan maailmassa
Puolisoni tukemani ymmärsin, että vika työelämästä syrjäytymiselle ei ollut minussa, osaamisessani tai luonteessani. En ollut heikko, koska en enää jaksanut. Päinvastoin – olin joutunut olemaan vahva liian kauan. Maailma ympärilläni oli tuona aikana muuttunut, joten minunkin täytyisi muuttaa elämääni. Oli ymmärrettävä, että on vaikea löytää työpaikkaa, jos alani työpaikkoja ei ollut enää olemassa.
Kun aiemmin olin saanut voimani unelmasta olla jonain päivänä kansainvälinen huippututkija, ryhdyin nyt pohtimaan, miksi sitä niin kiivaasti halusin. Mikä oli se juttu, joka todella toi elämääni valoa ja sieluuni voimaa? Mikä sai minut polkemaan ja polkemaan, vaikka tulevasta ei ollut mitään varmuutta? Ei kai se voinut olla vain tutkimuspapereiden tuottaminen pienelle tutkijoiden sisäpiirille?
Uusi elämän motiivi ei löytynyt hetkessä. Päinvastoin – sitä piti ryhtyä pikkuhiljaa askel askeleelta rakentamaan. Maistoin siis omaa lääkettäni toiminnan kehittäjänä ja tutkailin elämäni merkitysrakenteita kriittisesti. Koetin löytää oman juttuni. Toiminnan, jossa pääsisin toteuttamaan itseäni, pysyisin tasapainossa ja joka toisi elantoa perheelleni. Jotain, jossa kokisin olevani hyödyksi lähimmäisilleni, en vain taakaksi.
Intohimoni on aina ollut ihmisten kohtaaminen. Erityistä iloa tuottaa saada ihmiset oivaltamaan uusia näkökulmia – liittyvät ne sitten työhön, liiketoimintaan tai elämään yleensä. Rakastan ihmisten rakkautta – sitä, kun vielä vuosia kohtaamisemme jälkeen joku tulee halaamaan ja kertomaan, kuinka olen auttanut häntä saamaan sielussa kyteneen kipinän liekkeihin. Saamaan tämän uskomaan itseensä, rohkaistuneen aloittamaan opinnot uudella alalla, vaihtaneen työpaikkaa, kehittämään tapaansa johtaa, luomaan uutta toimintakulttuuria organisaatioonsa tms.
Vähitellen ymmärsin, että erityisvoimaani ei ole saada vain yksilöitä oppimaan vaan saada heidät myös näkemään toisensa osana yhteistä toimintaa, jolla on yhteinen motiivi. Asiantuntemukseni ydin on kyky auttaa kokonaisia yhteisöjä uudistamaan toimintaansa luomalla yhdessä ratkaisuja arjen haasteiden hallitsemiseksi. Saada kiulussa kamppailevat sammakot toimimaan yhdessä yhteisen päämäärän eteen.
Yhteisöllistä toimijuutta tarvitaan ajassamme enemmän kuin koskaan. Isot globaalit haasteet, kuten ympäristökatastrofi, eivät ratkea yhden yksittäisen yksilön, organisaation tai kansallisvaltionkaan toimesta. Tarvitaan yhteisöllistä muutostoimijuutta. Pienemmässä mitassa tarvitaan ymmärrystä siitä, miten omat tekomme vaikuttavat yhteiseen toimintaan.
Yksilö tarvitsee yhteisön
Ihailemani englantilainen kasvatusfilosofi Peter Jarvis, teologi taustaltaan, on todennut, että
”Yksilö tarvitsee yhteisön, mutta yhteisö ei tarvitse yksilöä. Siksi on itsekäs teko pitää huolta yhteisöstä, jotta se pitäisi huolta meistä.”
Vasta kun ihminen on yhteydessä yhteisen toiminnan motiiviin, voi hän kokea yksittäiset tekonsa mielekkäiksi ja merkityksellisiksi.
Valitettavasti nykymaailmassa omien tekojen suhde yhteisöllisen toiminnan motiiviin usein rikkoutuu. Hoitaja haluaa tuottaa potilailleen hyvinvointia, mutta työhön vaikuttavat aikataulupaineet tekevät asiakkaan tarpeisiin vastaamisen mahdottomaksi. Globaaleissa organisaatiohierarkioissa ja arvonmuodostusketjuissa omat työtehtävät saattavat tuntua merkityksettömältä piperrykseltä, jos koskaan ei pääse todentamaan oman työnsä tuottamia hyötyjä.
Sen sijaan entisaikoina tekijän suhde toimintansa kohteeseen on ollut suorempi ja palaute toiminnan tuottamista tuloksista välittömämpää. Omaa peltotilkkuaan viljelevälle pienviljelijälle merkitystä on tuonut hymynkare vaimon suupielessä ja loiste jälkikasvun silmissä, kun ruokaa ja lämpöä on riittänyt myös kylmille kuukausille.
Inhimilliselle toiminnalle on tyypillistä, että se suuntautuu aina tiettyyn kohteeseen eli motiiviin, joka luo mielen ja merkityksen yksittäisille teoille. Ihmislajille luonteenomaista on ollut kautta aikojen suunnata yksittäiset tekonsa palvelemaan yhteisen toiminnan motiivia. Toiminnan koordinointiin taas on tarvittu erilaisia työnjaollisia systeemejä ja yhteisöllisiä sääntöjä. Tällainen yhteisöllinen kyvykkyys on ollut välttämätöntä mm. metsästettäessä suurriistaa alkeellisilla aseilla.
Ihminen ei kuitenkaan koskaan pääse suoraan käsiksi toimintansa kohteeseen. Tarvitaan erilaisia kulttuurimme tuottamia välineitä ja merkkejä, työkaluja, välittämään suhdettamme toimintamme kohteeseen.
Hoitaja ei pääse tuottamaan potilaalleen terveyttä ilman omaksumiaan hoitotyön välittäjiä. Näitä voivat olla esimerkiksi verbaalit merkkijärjestelmät kuten yhteinen kieli potilaan kanssa, jonka avulla voidaan saada tietoa potilaan tilasta ja antaa hänelle hoito-ohjeita. Hoidon tuottamiseen tarvitaan myös erilaisia materiaalisia välineitä kuten vaikkapa kuumemittari tai röntgenlaite. Sinällään pelkät välineet eivät vielä riitä vaan hoitaja tarvitsee osaamista käyttää välineitä oikein ja tulkita niihin kytkeytyvää informaatiota.
Usein syyllistämme itseämme tai kanssaihmisiämme siitä, että nämä eivät ole tarpeeksi motivoituneita yhteiseen toimintaan. Tai miksi se toinen sammakko vain luovutti, eikä uurastanut ponnekkaasti yhteisen motiivin, kiulusta pois pääsemisen, eteen?
Olen taipuvainen ajattelemaan, että ainakin me ihmiset – sammakoista en mene sanomaan – olemme luonteeltamme hyviä ja tahdomme tuottaa hyvää myös toisille. Johtaja ei ilkeyttään johda huonosti, tai vanhempi kasvata lastaan huonoille teille. Ehkäpä heiltä puuttuu vain työkalupakkia eli välittäjiä toteuttaa yhteisen hyvän edellyttämiä tekoja?
Motiivia toimintaan ei voi myöskään sellaisenaan toiselle siirtää, koska se rakentuu aina sisäsyntyisesti toimijassa itsessään. Esimerkiksi vanhempana emme voi pakottaa lastamme motivoitumaan koulunkäyntiin. Voimme vain tarjota välineitä ja tukea motiivin viriämiseen.
Ihminen on luotu luomaan nahkaansa
Ihmisen elämässä tulee aika ajoin tilanteita, joissa paitsi omaa työkalupakkia, myös toiminnan muita elementtejä tulee uudelleen muotoilla.
Jos entinen yhteisö Kirsillä on ollut akateeminen yhteisö, sääntönä tutkimustekstien tuottaminen ja pyrkimyksenä akateemisissa hierarkioissa kipuaminen, ei samanlainen toimintajärjestelmä arvostuksineen toimi yrityselämässä. Vastaavalla tavalla olen joutunut luomaan nahkani jo nuorena urheilu-urani kariutuessa vammakierteeseen. Järisyttävin oivallus tuolloin oli havaita, kuinka ihmisarvoni mitta ei olekaan se, kuinka nopeasti juoksen ratakierroksen.
Viime aikoina olen myös pohtinut rooliani äitinä ja vaimona, kun lapset lentävät pesästä. Lasten aikuistuessa perheen systeeminen dynamiikka rikkoutuu väistämättä ja edellyttää uudelleen muotoutumista. Kun perheen motiivi ei ole enää ensisijaisesti lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtiminen, voi elämä tuntua tyhjältä. Vanhempien parisuhde voi ajautua kriisiin, jos yhdessäolon motiivi jää hämäräksi.
Tänä syksynä olen saanut sparrata ystävääni, joka hiljattain päätti ansiokkaan huippu-urheilijan uransa ja on nyt rakentamassa itselleen uutta elämää valmentajana. Vaikka ystäväni saavutti urheilu-urallaan aivan järjettömän kovaa menestystä, vaatii valmentajana toimiminen laadullisesti aivan erilaista osaamista ja toiminnan merkityskehikkoa. Parhaillaan ystäväni suuntaakin kaiken tarmonsa toimijuutensa uudelleen rakentamiseen. Toimijuudella tarkoitetaan valtaa vaikuttaa omaan toimintaansa. Valmentajan toimijuutta toteutetaan erilaisella työkalupakilla kuin huippu-urheilijan.
Koska sitten on oikea aika ja paikka ottaa oman elämänsä motiivi hallintaan ja ryhtyä rakentamaan toimijuuttaan? Vastaan, että NYT, eikä sitten, kun kiire töissä vähän helpottaa, lapset eivät enää tarvitse huolenpitoamme tai maailman tilanne rauhoittuu. Voin taata, että kiire ei lopu koskaan, lapset eivät lopeta tarvetta tulla huolehdituiksi eikä maailman tilanne rauhoitu. Vielä varmemmin mikään ei muutu, jos emme ryhdy toimimaan.
Me ihmiset olemme turvallisuushakuisia ja sopeudumme mielellään vallitseviin olosuhteisiin, vaikka kokisimme ne kuinka merkityksettömiksi. Motivaatio, mieli ja merkitys eivät kuitenkaan synny itsestään vaan kirkastuvat, kun ryhdymme toimimaan niitä rakentavalla tavalla. Toisin kuin joku ehkä ajattelee, ’sopivaa hetkeä’ oman toimijuuden haltuunottoon ei ole. Selkeä suunta elämällemme harvoin vain ilmestyy eteemme jonakin kauniina päivänä, kun olemme tarpeeksi ’kypsiä’ muutokselle.
Toiminnan motiivi ja sitä myötä toimijuutemme muuttuu vain ryhtymällä toimimaan. Muutos elämänkehikossamme tapahtuu pienillä arjen teoilla, joita voi ryhtyä toteuttamaan HETI.
Finlandia-palkittu runoilija Gösta Ågren on kuvannut oman toimijuutensa kehitystä hienolla runolla:
”Muistan miten opin lukemaan.
U ja I tihenivät: UI.
Se oli kuin sokaistuminen,
Näkeminen syveni.”
Oppiessaan uuden asian, outoihin väkäsiin piiloutuneen merkityksen, runoilija oppi lukemaan. Lukutaito taas puolestaan avasi hänelle aivan uuden, sanojen ja mielikuvituksen maailman, josta hän ammensi mieltä ja merkitystä toimintaansa koko loppuelämänsä. Mitä olisi tapahtunut, jos Göstä ei koskaan olisi ryhtynyt opettelemaan lukemista?
Miten muuttaa maailmaa?
Kun suuntaamme katseemme yhteisen toiminnan kehittämiseen, emme etsi syytä itsestämme tai toisistamme. Tunnettu totuus on, että ihmiset eivät sinänsä vastusta muutosta vaan sitä, että heidät yritetään muuttaa. Näkökulman siirtäminen yhteiseen toimintaan pakottaa meidät etsimään juurisyitä yksilöiden teoille tuon toiminnan systeemistä, ei yksilöiden persoonallisista ominaisuuksista tai demografisista tekijöistä kuten sukupuolesta, iästä tai rodusta sinänsä.
Hiljattain kuuntelin Nordic Business Forumissa Nobelin rauhanpalkinnolla palkittua pakistanilaista Malala Jousafzaita. Hän on tullut tunnetuksi rohkeasta toiminnastaan tyttöjen koulunkäynnin mahdollistamiseksi Talebanin hallitsemissa maissa. Puheessaan Malala totesi, kuinka
”Muutos alkaa yksilöstä, mutta muutoksen aikaansaamiseksi tarvitaan meitä kaikkia”.
Malala kertoi sedästään, joka alkuun koki veljentyttären aktivismin koituvan häpeäksi koko suvulle. Suvun kunnian vaaliminen on islamilaisessa kulttuurissa hyvin vahva ja yhteisöä yhteen sitova motiivi. Malala kertoi, että on todella vaikea ellei jopa mahdoton saada islamilainen maailma ajattelemaan, ettei suvun kunnialla olisi merkitystä. Helpompaa sen sijaan on saada islamilaiset yhteisöt pohtimaan ja määrittelemään uudelleen, mikä tuota kunniaa tuottaa.
Nykyään Malalan setä on yksi aktiivisimmista sukulaistyttönsä tukijoista. Suvun kunnia ei tarkoita hänelle enää tyttöjen ja naisten sulkemista kodin piiriin vaan sitä, että suku kannustaa kaikkia kouluttautumaan niin pitkälle kuin kunkin rahkeet riittävät. Setä on siis uudelleen määritellyt, mitä suvun kunnia motiivina, mielen ja merkityksen tuottajana, tarkoittaa.
Omaa motiiviani toteutan nykyään toimimalla johdon coachina, työnohjaajana, valmentajana ja kirjailijana. Olen viime vuosina kartuttanut entisestään ammatillista työkalupakkiani, jonka avulla pystyn toteuttamaan motiiviani eli auttamaan erilaisissa tilanteissa olevia yksilöitä ja yhteisöjä kasvamaan ja kehittymään. Nahkareppuuni on tuon synkän vuoden 2015 syksyn jälkeen kertynyt runsaasti erilaista uutta tietoa ihmisten ja ryhmien toiminnan ohjaamisesta. Olen myös kartuttanut ammatillisia verkostojanani ja tuonut ajatuksiani tunnetuiksi paitsi puheillani ja kirjallani myös tuottamalla sisältöä erityisesti ammatilliseen sosiaaliseen mediaan eli LinkedIniin.
Sosiaalisessa mediassa ajatukseni ovat resonoineet jopa niin, että juuri tällä viikolla sain soiton markkinointitoimistosta. Minut halutaan toimiston listoille muiden tunnettujen influencereiden joukkoon. Tämä merkitsee, että työelämästä syrjäytynyt, masentunut siurolainen perheenemäntä on nyt oman ammattialansa ajatusjohtaja ja seurattu vaikuttaja.
Rapsutin kissaani ja ajattelin, tähän on tultu. Maito alkaa muuttua voiksi.
Kysymyksiä pohdittavaksi:
- Mikä tuo elämääsi mielen ja merkityksen kokemuksia?
- Millaisilla arjen teoilla motiiviasi toteutat?
- Kuka tai mitkä tahot hyötyvät lisäksesi tästä toiminnasta?
- Millaisia välineitä ja yhteisöjä tarvitset motiivisi toteuttamiseen?
- Millaisen teon voit tehdä jo tänään kirkastaaksesi omaa tai yhteistä motiivianne?
Kirjoittaja:
Kirsi Elina Kallio on siurolainen työelämän valmentaja, luennoitsija ja tietokirjailija. Toukokuussa 2023 julkaistussa teoksessaan, Moderni johtaja. Työsuhteiden johtamisesta toiminnan johtamiseen, Kirsi pohtii työelämän ja johtamisen haasteita ajassamme. Puheenvuoroissaan Kirsi tuo esille myös sen, miten kirjan ajatusmaailmaa voi soveltaa oman elämänsä johtamiseen, kun pyrimme kohti merkityksellistä elämää.
Viimeisimmät kommentit